EI SE KYSYNYT LUPAA

EI SE KYSYNYT LUPAA

Ei se kysynyt lupaa,

se vain tuli.

Tuli hiljaa takaovesta,

hiipi sisälle,

sulki oven takanaan.

Kesken juhla-aikaa hyppäsi pöydälle ja sanoi:

Tässä olen - Tässä olen.

Vaikka me kuinka pyysimme ja pyysimme

sitä poistumaan

se vain uhmaavasti sanoi:

Tässä olen.

Miksi, miksi,

miksi nyt ja miksi tähän taloon.

Miksi se ei edes ilmoittanut tulostaan etukäteen.

Vai ilmoittiko sittenkin.

Kertoiko se tulostaan niin, että sitä ei ymmärretty.

Se oli ensimmäinen kerta, kun se tuli,

ei sitä tunnettu eikä osattu odottaa.

Olisi pysynyt oven takana.

Me olisimme halunneet jatkaa elämäämme ilman sen läsnäoloa.

Olisi mennyt johonkin muuhun taloon.

Muuhun taloon?

Vaan mihin taloon.

Mihin osoitteeseen olisimme sen ohjanneet.

Emme tiedä, emme todellakaan tiedä.

Emme tunne sen kulkureittejä.

Ja silti sanomme sille toistamiseen: mene pois, mene pois.

Se oli päättänyt kuitenkin tulla tänne.

Ja jäädä tänne.

Ja koskettaa syvältä elämäämme.

Välillä se ei antanut läsnäolostaan merkkejä,

mutta sitten se taas yhtäkkiä hyppäsi pöydälle ja sanoi:

Tässä olen.

Tuli kevät kesä syksy talvi.

Kiitos.

Tuli toinen kevät kesä syksy ja talvi.

Kiitos.

Tuli kevät ja kesä

ja vuosikymmenet täyttyivät talossa.

Silloin se taas hyppäsi pöydälle ja sanoi:

Tässä olen ja nyt määrään minä!

Pelästyimme,

ei vielä, pyydämme aikaa lisää edes vähän.

Tuli syksy ja se kasvoi ja kasvoi

ja voimalla kolisutteli paikkoja.

Ei se välittänyt pyynnöistämme,

rukouksistamme ollenkaan.

Se vain sanoi, että tehtävä on silläkin

ja se tehtävä täyttyy aikanaan

ja vasta sitten se saa jatkaa kulkuaan.

 

Nyt me nöyrinä pyydämme siltä:

älä vielä lähde talosta,

anna aikaa katsella

lumihiutaleitten tanssia ilmassa,

pienten jääkukkien loistoa hangella

anna aikaa, anna aikaa

anna aikaa edes yksi talvi vielä yhdessä kokea.

................

Talvi teki tuloaan.

Lumihiutaleet välillä peittivät maan.

Pieninä viesteinä ne

viivähdellen taivaalta leijailivat

ja hetkisen pimeneviä päiviä valaisivat.

 

Sen työ talossa jatkui kiihtyen,

eikä lupaa se kysynyt,

milloin saisi viedä päätökseen työnsä sen.

Kun juhla-aikaa jälleen odotettiin,

kulki se talossa ikkunoita sulkien

ja samalla lamppuja sammuttaen.

Jonkun valopilkahduksen pieni hiillos vielä kyti.

Vaan sitten hetkenä hiljaisena

se salaa kumartui

ja hiljaa puhalsi henkäyksen

viimeisen hiilloksen talon sydämestä sammuttaen.

 

Pekka isoveljen muistolle kiitollisuudella

Tuula

Syksy 2008

 

 

EI SE KYSYNYT LUPAA

Uusimmat kommentit

26.02 | 15:43

Hei, Kiitos mielenkiinnosta. Veistoksia en ole myynyt. Olisin kuitenkin kysynyt, millainen veiston sivullani olisi kiinnostanut? Terveisin Tuula

...
26.02 | 10:24

Hei, onko sinulla myytävänä veistoksia?

...
07.04 | 22:28

Laitoin Eläkeläistila Potkurin Isomus-saliin Rovaniemellä pienimuotoisen kevätnäyttelyn.

...
17.09 | 23:38

Kiitos Irja terveisistä ja hyvää syksyn jatkoa ja taiteen tekemisen iloa.
Terveisin Tuula Takkinen

...