MATKALLA VUOREN HUIPULLE

Vuoren juurella synnyin

nostin päätäni

ja ihmetellen katselin maailmaa.

Mitä näin? Mitä koin? Mitä kuulin?

Ympärilläni kukkia, pensaita ja puita.

Näin ne hyvin, mutta ne estivät minua näkemästä kauemmas.

Tunsin tuoksut, kuulin heinäsirkan sirityksen ja ruohon kasvun kohinan.

 

Nousin maasta ylös ja huomasin, että edessäni kohosi vuori.

Tunsin, että minun tehtäväni on kulkea sen huipulle,

valloittaa oma vuoreni.  Etsin polkuni alun ja aloitin nousun.

Alkumatka ei sujunut nopeasti.,

jouduin kiertämään vuorta ja välillä kadotin polun..

Pääsin kuitenkin nousemaan hieman korkeammalle ja huomasin,

että vuorenrinteeltä näkeekin kauemmaksi.

Alempana olevat kukat näyttivät pienemmiltä

eikä tuoksutkaan enää tuntuoneet niin voimakkaalta kuin alhaalla..

Nyt kukkia näkyi kuitenkin paljon, paljon enemmän..

 

Halu nähdä kauemmaksi kannusti jatkamaan nousua,

vaikka oli kiveliöitä, jopa louhikoita.

Mutta oli matkalla  ylös pehmeää, askeltani myötäilevä maastoa.,

jolla saatoin hetkisen levähtääkin.

 

Ylöspäin polku selkenee, se ei enää niin poukkoile.

Kuitenkin se jyrkkenee ja matkanteko kysyy voimiani.

Heinäsirkan ääni on vaiennut, tuoksut ovat vanhentuneet

ja kukkien värit haalistuneet.

Välimatka on pitkä enkä enää osaa erottaa 

äänien, tuoksujen ja värien alkulähdettä..

 

Silti näen yhä kauemmaksi..

Yksityiskohdat ovat pelkistyneet

ja ympärilleni leviää rauhallinen lempeä siirto -  minun maailmani..

 

Matkaa huipulle vielä on.

Nousu käy voimille.

Huippu kapenee ja päivämatka lyhenee..

Yhä korkeammalle kuitenkin pystyn nousemaan.

Yhä syvempi rauha täyttää mieleni

ja kauniimpi sini laskeutuu maailmani ylle..

Taivas levittää ylleni koko väriloiistonsa.

Ja se on jo paljon suurempi  kuin alhaalta katsottuna..

 

Pysähdyn - on aika hiljentyä,

jatkan vasta huomenna..

Kertaan matkaani ja mietin polkuani..

Valitsinko oikean reitin

ja pystytkinkö matkalla sijani aina oikeaan paikkaan.

Varsinko reppuni oikeat eväät

ja huomasinko polkuni varrelta poimia parhaat annit.

Osaisinko jättää taakseni

kulmikkaat kivet  - kivet, joihin olin satuttanut jalkani

ja jotka olivat hiertäneet repussani..

 

Opinko hyppäämään rohkeasti rotkojen yli.

Näitä mietin, kun valmistaudun huipulle nousuun.

Paluuta alas ei kuitenkaan ole.

Toista polkua en voi enää lähteä etsimään.

enkä uutta nousua yrittämään.

Minun repussani oli varattuna eväät vain tätä yhtä nousua varten..

 

Ei kiirettä -  vielä on aikaa.

Haluan tuntea jokaisen askeleen

ja katsoa kauas, kauas.

Elää ja nauttia avaruudesta, kauneudesta..

Toivon, ettei huippu vielä alkaisi siintää.

Tuuli kuitenkin liehuttelee kaapuani sitä enemmän, 

mitä korkeammalle nousen.

Sen ääni kuiskuttelee korvaani: lähde mukaan.

En vielä -  haluan kokea koko matkani.

tuntea sen jalkojeni alla.

Vasta huipulta voin nähdä oman matkani kauneuden.

En halua jättää matkaani kesken.

Vasta huipulla levitän viittani ja antaudun tuulen vietäväksi.

Se tempaa minut mukaansa ja kuljettaa kauas siihen

rauhalliseen siintoon,

 joka meitä kaikkia yhdistää

ja jossa kukaan ei erotu enää toisistaan.

Se paikka on kaukana siellä.

missä maa ja taivas yhtyy..

Sen tunnen.

 

1996  Tuula Takkinen

 

 

 

 

.

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

01.11 | 12:44

Hienoja veistoksia, olet todella tuottelias. Hienot ovat sivusikin.

...
05.11 | 19:05
Teksti on saanut 1
18.10 | 13:03
KUKKAMAALAUKSIA on saanut 1
23.12 | 23:13
Etusivuni on saanut 7
Tykkäät tästä sivusta