Vuoren juurella synnyin
nostin päätäni
ja ihmetellen katselin maailmaa.
Mitä näin? Mitä koin? Mitä kuulin?
Ympärilläni kukkia, pensaita ja puita.
Näin ne hyvin, mutta
ne estivät minua näkemästä kauemmas.
Tunsin tuoksut, kuulin heinäsirkan sirityksen ja ruohon kasvun kohinan.
Nousin maasta ylös ja huomasin, että edessäni kohosi vuori.
Tunsin, että
minun tehtäväni on kulkea sen huipulle,
valloittaa oma vuoreni. Etsin polkuni alun ja aloitin nousun.
Alkumatka ei sujunut nopeasti.,
jouduin kiertämään vuorta ja välillä kadotin polun..
Pääsin
kuitenkin nousemaan hieman korkeammalle ja huomasin,
että vuorenrinteeltä näkeekin kauemmaksi.
Alempana olevat kukat näyttivät pienemmiltä
eikä tuoksutkaan enää tuntuoneet niin voimakkaalta
kuin alhaalla..
Nyt kukkia näkyi kuitenkin paljon, paljon enemmän..
Halu nähdä kauemmaksi kannusti jatkamaan nousua,
vaikka oli kiveliöitä, jopa louhikoita.
Mutta oli matkalla ylös
pehmeää, askeltani myötäilevä maastoa.,
jolla saatoin hetkisen levähtääkin.
Ylöspäin polku selkenee, se ei enää niin poukkoile.
Kuitenkin se jyrkkenee ja matkanteko
kysyy voimiani.
Heinäsirkan ääni on vaiennut, tuoksut ovat vanhentuneet
ja kukkien värit haalistuneet.
Välimatka on pitkä enkä enää osaa erottaa
äänien, tuoksujen ja värien
alkulähdettä..
Silti näen yhä kauemmaksi..
Yksityiskohdat ovat pelkistyneet
ja ympärilleni leviää rauhallinen lempeä siirto - minun maailmani..
Matkaa huipulle
vielä on.
Nousu käy voimille.
Huippu kapenee ja päivämatka lyhenee..
Yhä korkeammalle kuitenkin pystyn nousemaan.
Yhä syvempi rauha täyttää mieleni
ja kauniimpi sini laskeutuu
maailmani ylle..
Taivas levittää ylleni koko väriloiistonsa.
Ja se on jo paljon suurempi kuin alhaalta katsottuna..
Pysähdyn - on aika hiljentyä,
jatkan vasta huomenna..
Kertaan
matkaani ja mietin polkuani..
Valitsinko oikean reitin
ja pystytkinkö matkalla sijani aina oikeaan paikkaan.
Varsinko reppuni oikeat eväät
ja huomasinko polkuni varrelta poimia parhaat annit.
Osaisinko jättää
taakseni
kulmikkaat kivet - kivet, joihin olin satuttanut jalkani
ja jotka olivat hiertäneet repussani..
Opinko hyppäämään rohkeasti rotkojen yli.
Näitä mietin, kun valmistaudun
huipulle nousuun.
Paluuta alas ei kuitenkaan ole.
Toista polkua en voi enää lähteä etsimään.
enkä uutta nousua yrittämään.
Minun repussani oli varattuna eväät vain tätä
yhtä nousua varten..
Ei kiirettä - vielä on aikaa.
Haluan tuntea jokaisen askeleen
ja katsoa kauas, kauas.
Elää ja nauttia avaruudesta, kauneudesta..
Toivon, ettei huippu vielä
alkaisi siintää.
Tuuli kuitenkin liehuttelee kaapuani sitä enemmän,
mitä korkeammalle nousen.
Sen ääni kuiskuttelee korvaani: lähde mukaan.
En vielä - haluan kokea koko matkani.
tuntea sen jalkojeni alla.
Vasta huipulta voin nähdä oman matkani kauneuden.
En halua jättää matkaani kesken.
Vasta huipulla levitän viittani ja antaudun tuulen vietäväksi.
Se tempaa minut
mukaansa ja kuljettaa kauas siihen
rauhalliseen siintoon,
joka meitä kaikkia yhdistää
ja jossa kukaan ei erotu enää toisistaan.
Se paikka on kaukana siellä.
missä maa ja taivas yhtyy..
Sen tunnen.
1996 Tuula Takkinen
.