Miksi pieni poika joutui kohtaamaan terroristin silmästä silmään ostoskeskuksen terroristihyökkäyksessä? Yhtä äkkiä hän on keskellä tulitusta ja pommeja. Hän katsoo edessään
olevaa terroristiä ja sanoo tälle, että "olet tosi paha mies". Hän, neljävuotias pikkupoika, sanoo näin. Terroristi hämääntyy ja sanoo, ettei hän nyt niin paha ole ja antaa samalla pojalle suklaapatukan.
Onneksi poika selvisi iskusta äitinsä ja siskonsa kanssa, tuskin kuitenkaan ilman sielunsa haavoja. Tämä tapahtui syyskuussa 2013 Afrikassa, Keniassa.
Miksi Afrikassa? Sieltähän ihmissuku on nykytietämyksen
mukaan lähtenyt leviämään maapallolle n. 100 000 - 200 000 vuotta sitten. Tosin viimeaikaisten tietojen mukaan ihminen on asuttanut luolia Lähi-Idässä todennäköisesti jo huomattavasti kauemmin. Aikaa
on ollut yllin kyllin ihmisen henkiselle kehitykselle. Afrikassa, niinkuin eri puolilla maapalloa on ollut korkeita kulttuureita, jotka ovat toimineet sovussa luonnon kanssa. Samoin rakennustaide on ollut korkeata ympäri maapalloa jo tuhansia
vuosia sitten. Vieläkin nykyihminen on pää pyörällä ihmetellessään, miten niin korkeatasoiset rakennelmat on voitu tehdä ilman nykytekniikkaa. Mutta mikä on ihmisen henkistä kehitystä
jarruttanut? Miksi me emme vieläkään elä sovussa toistemme kanssa ja kunnioita toisiamme? Miksi? Tekninen kehitys on mennyt eteenpäin, mutta ihmisen henkinen kasvu, mihin se on jäänyt? Onko siinä
syy, että ihminen haluaa vallita toista ihmistä, kansa toista kansaa ja mies naista? Jos jonkun täytyy vallita toista ihmistä, eikö hänellä silloin ole omat eväät vähissä? Voiko sellainen ihminen
tai kansa olla sovussa itsensä kanssa, jos sen päämääränä on vallata toisen omaa ja käyttää valtaansa tuhoamalla toisen maa, koti ja elämä?
Jälleen tapahtui Afrikassa, Nigeriassa,
huhtikuussa 2014. Sisäoppilaitoksesta siepattiin yli 200 tyttöä, 16-18-vuotiaita. Vain, koska joku täysin tunnoton ja tunteeton terroristi on sitä mieltä, että tytöt eivät saa käydä koulua.
Maailma herää, kansainväinen yhteisö auta, ei tällä vuosituhannella enää saa tuollaista tapahtua. Tytöt itkevät, äidit itkevät ja perheet itkevät. Heikko on se mies, joka ei kestä,
että tytöt, tulevat naiset, kouluttautuvat. Onhan kehitysmaissa jo monta kertaa nähty, että kun naiset kouluttautuvat, hakeutuvat työhön tai perustavat pieniä yrityksiä, siitä seuraa hyvää koko yhteisölle.
Nämä tytöt, nigerialaiset, ovat todennäköisesti lähes kaikki ympärileikattuja. Mitä kauheuksia he joutunevatkaan vielä kokemaan, mikäli heitä ei saada vapautettua. He, jotka
halusivat opiskella ja parantaa omaa ja kansansa tulevaisuutta. Toivottavasti kansainvälinen yhteisö pystyy heidät vapauttamaan, ennenkuin se on liian myöhäistä.
Afrikkaa ei voi yksin syyttää
pimeistä kauheuksista. Joka puolella maapalloamme ja mantereitamme tapahtuu edelleen ja on tapahtunut kauheuksia kautta historian. Tuskin yhdelläkään maalla on täysin puhtaat paperit. Eikö jo olisi korkea aika
laittaa karttunut tieto ja taito koko maapallomme ja ihmiskunnan yhteiseksi hyväksi. Kukaan meistä ei tiedä, kauanko saamme vielä tätä Tellusta asuttaa.
Lapsuuttani varjosti sotiemme jälkimainingit.
Olen syntynyt v. 1943. Olin luonnollisesti kuullut sodistamme sekä kotona että koulussa. Olihan myös sodan jälkeinen aika kaikin puolin hyvin tiukkaa. Muistan, kun olin muutaman vuoden ikäinen ja kerran, kun isäni
tuli töistä, hän sanoi, että nyt lähdemme karkkikauppaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun saimme karkkia ja saimme vielä itse valita karkit.
Toinen mieleen jäänyt kerta oli, kun 6-7-vuotiaana
kävin kotitalomme alakerrassa olevassa kaupassa ja näin siellä jotakin ihmeellistä uutta syötävää. Olin kysynyt sen nimeä, mutta unohdin sen ennen kotiin pääsyäni. Sanoin äidille,
että siellä on jotakin sellaista, joka on ihan kuin veljeni räpylä, mutta että sitä voi syödä. Äiti oli mielessään arvuutellut, mikä se olisi. Hän pyysi minua vielä menemään
ostamaan yhden sellaisen. Niinhän se sitten olikin banaaniterttu, kuin veljeni räpylä ja yksi banaani oli kuin yksi sormi veljeni sen aikaisesta räpylästä.
Ensimmäisiä kouluvuosiani varjosti
Korean sota. Vaikka sotaa käytiin toisella puolella maapalloa, se oli silti pienestä koulutytöstä ahdistavaa. Sitä toivoi, että kun se sota vain loppuisi, niin silloin olisi kaikki taas hyvin. Kolmisen vuotta
sota jatkui ja lopulta loppui. Mutta eivät sodat maailmasta loppuneet. Joka puolella maapalloa syntyi aina uusia sotia. Tätä kierrettä on ollut koko elämäni ajan. Milloin ihminen viisastuu? Tarvitaanko
joku ulkopuolelta tuleva uhka, joka yhdistäisi maapallon kansojen voimat turvaamaan tämän yhteisen kauniin planeettamme tulevaisuuden?
Tätä kirjoittaessani on Yle Teemalla soinut brittibändi Musan konsertti
Roomasta. Yleisö on haltioissaan. Musiikki on kaunista. Nykytekniikan avulla voimme tulla lähemmäksi toisiamme ja voimme siten jakaa yhteisiä hienoja kokemuksia yli rajojen. Myös miten paljon arvokkaampaa
on, että nuoret voivat kohdata toisensa urheilukentillä rehellisen kilpailun merkeissä, kuin että he nostaisivat aseensa toisiaan vastaan. Yhteiset tapahtumat niin musiikin, urheilun kuin muunkin kulttuurin yhteydessä antavat
yhteisiä ja hullaannuttaviakin elämyksiä. Hyvää yhteishenkeä ja rehellisyyttä pitää kuitenkin vaalia kaikkien osapuolten keskuudessa. Epärehellisyydessä piilee aina tuhon siemen.
Vielä kuitenkin murehdin niitten viattomien nigerialaisten tyttöjen puolesta. Miksi he joutuvat kohtaamaan sellaista järjetöntä julmuutta ja ihmisen alistamista? Kohta, kun menen nukkumaan, niin ehkä siellä
pimeässä yksinäisyydessä uskallan kysyä ja pyytää, mitä mielessäni on. Onhan meille annettu lupa pyytää, mitä haluamme. Isän Poika tuli maan päälle n. 2000 vuotta sitten.
Elämäni aika tässä maailmassa on ollut monella tapaa rauhaton ja ahdistusta tuova. Olisiko mahdollista ja olisiko aika sopiva, että maan päälle tulisi jo Isän Tytär? Tämä maapallo kansoineen
tarvitsee apua ennekuin sen asukkaat tuhoavat itsensä ja tämän kauniin planeettamme.
Toukokuussa 2014
Tuula Takkinen