EI SE KYSYNYT LUPAA
Ei se kysynyt
lupaa,
se vain tuli.
Tuli hiljaa takaovesta,
hiipi sisälle,
sulki oven takanaan.
Kesken juhla-aikaa hyppäsi pöydälle ja sanoi:
Tässä olen
- Tässä olen.
Vaikka me kuinka pyysimme ja pyysimme
sitä poistumaan
se vain uhmaavasti sanoi:
Tässä
olen.
Miksi, miksi,
miksi nyt ja miksi tähän
taloon.
Miksi se ei edes ilmoittanut tulostaan etukäteen.
Vai ilmoittiko sittenkin.
Kertoiko se tulostaan niin, että sitä ei ymmärretty.
Se oli ensimmäinen kerta, kun se tuli,
ei sitä tunnettu eikä osattu odottaa.
Olisi pysynyt oven takana.
Me olisimme halunneet jatkaa elämäämme
ilman sen läsnäoloa.
Olisi mennyt johonkin muuhun taloon.
Muuhun taloon?
Vaan mihin taloon.
Mihin
osoitteeseen olisimme sen ohjanneet.
Emme tiedä, emme todellakaan tiedä.
Emme tunne sen kulkureittejä.
Ja silti sanomme sille toistamiseen: mene pois, mene pois.
Se oli päättänyt kuitenkin tulla tänne.
Ja jäädä
tänne.
Ja koskettaa syvältä elämäämme.
Välillä se ei antanut läsnäolostaan merkkejä,
mutta sitten se taas yhtäkkiä hyppäsi pöydälle
ja sanoi:
Tässä olen.
Tuli kevät
kesä syksy talvi.
Kiitos.
Tuli toinen kevät
kesä syksy ja talvi.
Kiitos.
Tuli kevät
ja kesä
ja vuosikymmenet täyttyivät talossa.
Silloin se taas hyppäsi pöydälle ja sanoi:
Tässä olen ja nyt määrään minä!
Pelästyimme,
ei vielä, pyydämme aikaa lisää edes vähän.
Tuli syksy ja se kasvoi ja kasvoi
ja voimalla kolisutteli paikkoja.
Ei se välittänyt pyynnöistämme,
rukouksistamme
ollenkaan.
Se vain sanoi, että tehtävä on silläkin
ja se tehtävä täyttyy aikanaan
ja vasta sitten se saa jatkaa kulkuaan.
Nyt me nöyrinä pyydämme siltä:
älä
vielä lähde talosta,
anna aikaa katsella
lumihiutaleitten
tanssia ilmassa,
pienten jääkukkien loistoa hangella
anna aikaa, anna aikaa
anna aikaa edes yksi talvi vielä yhdessä kokea.
................
Talvi teki tuloaan.
Lumihiutaleet välillä peittivät maan.
Pieninä viesteinä ne
viivähdellen taivaalta leijailivat
ja hetkisen pimeneviä päiviä valaisivat.
Sen työ talossa jatkui kiihtyen,
eikä lupaa se kysynyt,
milloin saisi viedä päätökseen työnsä sen.
Kun juhla-aikaa jälleen odotettiin,
kulki se talossa ikkunoita sulkien
ja samalla lamppuja sammuttaen.
Jonkun valopilkahduksen pieni hiillos vielä
kyti.
Vaan sitten hetkenä hiljaisena
se salaa
kumartui
ja hiljaa puhalsi henkäyksen
viimeisen
hiilloksen talon sydämestä sammuttaen.
Pekka isoveljen muistolle kiitollisuudella
Tuula
Syksy 2008